Opetus Maahanmuuttajalapset ja suomen kielen opiskelu peruskoulun 1. luokalla

<< edellinen | seuraava >>

2. Oppijan kieli

Toisen ja vieraan kielen oppijan kielestä voidaan erottaa niin sanottu välikieli tai oppijan kieli (engl. interlanguage tai learner language). Tällaisella kielellä tarkoitetaan sitä kielen muotoa, joka on tavallaan välittävä taso kielitaidottomuuden ja kielitaidon välillä ja joka ilmenee ja muuttuu kielen oppimisen prosessin aikana. Tämä oppijan kieli sisältää joitakin suoria lainauksia ja transferoitumia oppijan äidinkielestä ja se on systeemi, jossa esimerkiksi kohdekielen kielioppi on oppijan mukailemaa. (Baker & Jones 1998, 702; Sharwood Smith 1996, 74; Wei 2000b, 496)

Oppijan kieli on dynaaminen järjestelmä, sillä se on jatkuvasti alttiina muutoksille: oppija uudistaa olemassa olevia sääntöjä ja omaksuu uusia toisen kielen oppimisen edistyessä. Oppijan kieli voi muuttua varsin nopeasti muun muassa sen takia, että oppija ei kuule omaa kielimuotoaan vastaavaa mallia ympäristössään. Muutosten nopeutta selittää oppijan kasvaessa ja kypsyessä myös pitkäkestoisen muistin ja sen prosessointikyvyn kehittyminen. (Latomaa 1995, 20-21) Koska toisen kielen oppijalla on jokaisella kehitystasolla oppijan kielessään joukko keskenään kilpailevia sääntöjä, hänen tilannekohtaiset kielelliset suorituseronsa saattavat olla huomattavia (Hansen-Strain 1994, 299). Toisen kielen oppimisen ja oppijan kielen kohdalla on lisäksi puhuttu fossilisoitumisesta eli siitä, että kielen oppiminen ikään kuin jumiutuu tietylle tasolle (Lalleman 1996, 6, 41). Latomaa (1995, 21) tuo esiin, että fossiloitumisen sijasta tarkoituksenmukaisempaa olisi puhua stabiloitumisesta. Jotkin muutokset oppijan kielessä voivat tapahtua hyvin hitaasti ja tällöin saattaa näyttää siltä, että kielen oppiminen ikään kuin pysähtyy. Lienee kuitenkin hankalaa määritellä, onko oppiminen todella pysähtynyt vai vain hyvin hidasta.

Oppijan kieli kehittyy yksinkertaisten kielimuotojen kautta yhä monimutkaisempien kielen rakenteiden hallintaan kaikilla kielen osa-alueilla. Esimerkiksi muoto ja merkitys yhdistetään toisiinsa niin, että ensin suositaan yksi yhteen suhteita. Vähitellen tietty muoto opitaan kuitenkin yhdistämään useisiin eri funktioihin ja oppijan kielen säännöt monimutkaistuvat. Aluksi oppiminen tapahtuukin siis useiden yksinkertaistuksien avulla. Lisäksi oppiminen sisältää niin sääntöjen yleistämistä (joskus myös yliyleistämistä) kuin niin sanottua fraasioppimista, jossa jotkin fraasit ja sanamuodot omaksutaan sellaisinaan analysoimattomina. Oppimisen edetessä oppija saattaa myös tuottaa luovasti omia ilmaisujaan, joissa hän käyttää toisen kielen elementtejä innovatiivisten uudismuodosteiden rakenteina. (Latomaa 1995, 21; Latomaa 1996, 98-99)

Oppijan kielen käsitteeseen liittyy läheisesti puolikielisyyden (engl. semilingualism) käsite. Tällä tarkoitetaan sitä, että oppijan kielitaito ei kehity "täydelliseksi", vaan siinä voidaan osoittaa olevan selviä puutteita. De Cillia (2001, 248) näkee puolikielisyyden uhkaavan etenkin silloin, kun lapsen äidinkielinen sosialisaatio jää vajaaksi. Kyse on tällöin epätäydellisestä, jumiinjäänestä kielellisestä sosialisaatiosta, jossa lapsi ei opi kumpaakaan kieltä kunnolla. Samoin kuin välikielen käsite, myös puolikielisyyden käsite nähdään nykyään vähättelevänä ja kaksikielisen puhujan alisuoriutumista korostavana. Wei (2000a, 20-21) tuokin esille, että ennemmin kuin painottaa kaksikielisen puhujan puutteita, tulisi nähdä, että suotuisissa olosuhteissa molemmat kielet helposti kehittyvät pitkälle. De Cillian näkemys tuo kuitenkin sinänsä arvokkaan näkökulman esille: äidinkielisen sosialisaation "täydellistyminen" on tasapainoisen kielellisen kehityksen edellytys.

<< edellinen | seuraava >>